Kesä ja korona 2022 meni, mitä jäi käteen
No mutta näin se nyt vaan on taas.
Yksi kaunis kesä lyötiin taas mappiin ja elämä jatkuu kohti pimeneviä iltoja.
Mitä kesästä jäi käteen,
kysymys joka aina silloin tällöin nousee mieleen ja pistää ajattelemaan näin syksyn keskellä.
Olisiko voinut sittenkin tehdä jotain toisin tai olisiko voinut käyttää aikaa paremmin,
omaa hyvinvointia ajatellen.
Mikä se on, mikä vie aina vaan kovempaa eteenpäin ja unohdamme itsemme taustalle keikkumaan.
Työ jota teemme, on todella arvokasta ja me teemme sen toisten elämänlaadun parantamiseksi sekä ylläpitämiseksi.
Meistä on sanottu että olemme tukijoukkoja, mutta EI. Emme ole tukijoukkoja, olemme se ammattiryhmä, joka pitää tämän maan tukiverkostoa pystyssä. Se miksi ammattiryhmämme unohdetaan niin usein, on siinä, emme ole tarpeeksi näkyviä ja kuuluvia. Miksi tyydymme aina pieniin asioihin, menettämättä muita saavutettuja etuja.
Jos ammattiliitossa ei ole tarpeeksi meitä jäseniä, meillä on pienet mahdollisuudet vaikuttaa. Ei meillä olisi myöskään paljon oikeuksia mitä vaatia, saatika pyytää.
Miksi emme saisi haluta tuntuvaa huomiota, työmäärän jatkuvasti kasvaessa, mutta työajan pysyessä samana.
Se, että saammeko siitä asianmukaisen arvostuksen, onkin ihan eri asia.
Ammatti jota teemme, on näkyvää, silloin kun emme sitä tee.
Itse arvostamme tekemäämme ja näytämme sillä miksi me olemme niin tärkeitä.
Palatakseni aiempaan...
Nyt istuskellessa ei voi olla tulematta mieleen ne kauniit ja rauhalliset hetket kesäillassa, lomareissulla lapin kätköissä ja ruuhka suomen melskeessä. Hetket meren aalloilla ja ystävien puusaunassa.
Lapin silmiä hivelevät maisemat ja luonnon kauniit polut, joita taivaltaessa kuuli vain hiljaisuuden ja omat askeleet, ei mitään ajatuksia, vain se hetki. Järven takaa lumoava kaunis auringonlasku ja nuotion savu, aika oli vain siinä.
Ruuhka suomen moninaisuus, jatkuva korvia huumaava meteli ja liikenne, kaikkien kiire joka sokaisee korvat ja silmät. Ikuinen ääni, joka ei taukoa milloinkaan. Betonia ja asfalttia, kaukana Keski-Suomen metsistä.
Meren aalloilla lipuessa, oli taas tuo rauha joka hiipi sieluun, katsellen vain tyhjyyteen. Ihminen kaipaa hiljaisuutta, jaksaakseen tuota kaikkea hoppua ja kiirettä.
Se että pääset ystävän kanssa istumaan pimenevään kesäiltaan puusaunan lauteille, ei voita mikään. Siellä laitetaan koko maailma uusiksi ja siitä tulee aina parempi paikka olla ja elää. Ystävyys on ihmiselle ainut tuki, jolla jaksaa läpi harmaan ja kuraisen, lumen täyttämän ajan, kevättä odottaen.
Oletko milloin viimeksi ajatellut, soittanut tai tavannut hyvää ystävääsi.
Sitä joka saa sinut aina tuntemaan itsesi ja elämäsi sen arvoiseksi, hymyilemään elämälle. Täällähän me taaperamme päivästä toiseen, unohtaen välillä sen tärkeyden. Sen, että elämä ei ole työ vaan teemme työtä elääksemme.
Insta tunnustani lainaten; "Elä, kun kerran elät ja elät vain kerran."
Kertooko tuo elämän tarkoituksen sen pienuudessa ja mahtavuudessaan. Kuka muu arvostaa sinua enemmän kuin sinä itse.
Miten saamme arjen pysymään koossa, tämän kaiken hulinan keskellä. Löytyykö voima sisältä. Annammeko itsemme löytää sen.
Frank pappaa siteeraten; "kosketelkaa toisianne", pitää sisällään kaiken sen mitä jokainen kaipaa, omaa hyvää oloa ja elämän läheisyyttä. Ihmisiä, jotka merkitsevät meille paljon.
Nuo lauseet saavat mielen rauhoittumaan täällä työn pauheessa ja hektisyydessä.
Olkaamme ylpeitä itsestämme, mitä sitten teemmekin. Olet arvostuksesi ansainnut ja siitä saa pitää kiinni.
Katsotaan syksyä ja tulevia palkkaneuvotteluja valoisin mielin, uskotaan itseemme.