Syysmietteitä valon takaa

Pikku ajatuksia pieneltä ihmiseltä.

Lehtien pudotessa maahan ja pyörien siellä tuulen armoilla, vailla minkäänlaista otetta mihinkään, mieleeni kasautuu ajatuksia.

Eppujen sanoin: ”Vaihtuu päivä yöksi kaupungin, sen tumman soiton kutsuhuudon, kuulen minäkin. Tahdissa tuon sävelen, ovestani ulos kävelen. Vaan ei pimeys jää yksin rappukäytävään, se tarttuu takin liepeeseen kuin vanhaan ystävään.”

Nykyään pidetään kovaa älämölöä asioista, joita kuuluisan ”jonkun muun” pitää viedä eteenpäin, samaan aikaan kuitenkin nurkan takana erotaan ammattiliitoista ja odotetaan että asiat selviävät itsestään. Luotetaan että kaikki edut säilyvät ennallaan, tekemättä itse asioille mitään.

Ostaisitko uuden auton ja myisit siitä renkaat alta pois?

Mieleeni tulee, kun katselen metsän pimeyteen, olemmeko city- vai villirottia, meidäthän on ajettu ahtaalle ja nurkassa ei ole enää paljoa tilaa, jossa liikkua vapaasti.

Suostummeko häkkiin vai hyökkäämmekö vastaan, kun tilamme nurkasta loppuu.

Kurtturuusujenkin aikakausi on ohi, ne on kaivettu ja hävitetty pihoista ja tienpientareilta, mielen valtaa kysymys, onko yhteiskuntamme kääntynyt itseään vastaan huomaamatta, kaivanut kuopan ja kovettanut nahkansa, niin että piikit eivät enää uppoa lihaan, vaan katkeavat.

Missä on se ammattikunta ja ylpeys, joka halusi ajaa omaa ja tulevaa sukupolvea varten asioita, jotka edistäisivät hyvää ja turvallista työtä, vilpitöntä välittämistä ja työntekijän huomioon ottamista, myös niinä päivinä, kun hän on jo kaiken antanut, mutta seisoo ammattiylpeys kilpenään ja jaksaa puurtaa, vaikka voimat hiipuisivat.

Miksi maailmamme muuttuu, oikeudet poljetaan, ammattiylpeys tapetaan, työntekijästä otetaan 150 % tehoa ulos, viskataan tyhjä ihminen pihalle ja otetaan seuraava tuhottava sielu sisään.

Eikö kukaan ajattele tulevaisuutta. Jos ei ole ammattilaisia, mikä on lopputulos?

Mikä on ystävyyden merkitys, menemmekö raha edellä, vai annammeko toisillemme aikaa?

Neljä Ruusua lauloi aikanaan Tie ajatuksiin, surullisen luopumisen ja uuden nousemisen tiestä.

Mitä meidän lapsemme ja lapsenlapsemme näkevät, mikä on heidän tulevaisuutensa tällaisessa maailmassa, jos luovutamme kaiken pois jo valmiiksi.

Onko heistä huolehtimaan meistä, koska heillä itsellään ei ole mitään annettavaa.

Laitetaanko auton alle renkaat? ollaanko villirottia? Onko meissä ammattiylpeyttä? Mitä näemme, kun nostamme katseen eteenpäin? Keitä me olemme? Elämmekö vain kerran?

Välitetäänkö myös huomisesta, vaikka meillä onkin nyt paljon tehtävää ja taisteltavaa, itsemme ja lapsiemme tulevaisuuden puolesta.

Minä ainakin rakastan lapsiani ja haluan heille paremman tulevaisuuden, kuin miltä se nyt näyttää. Enemmän valoa kuin pimeää, meissä on kuitenkin vielä voimaa ja nostetaan aurinko takaisin kartalle.

Näytetäänkö keitä on ammattilaiset ja mihin kaikkeen he pystyvät. Suomi on maailman hienoin maa.